Kundalumwanshya

Vihreä Kylä - klubiin waka!waka!- teemalla on enää reilu pari viikkoa, joten on taas aika herätellä uinuva afrikkalainen sisimmässä ja kuljettaa ajatukset tuhansien kilometrien päähän!

27.- 29.1.
Kylistä ensimmäinen, jossa vierailimme, oli Kundalumwanshya. "Kylä" ei kylläkään täysin kuvaa sitä, mikä siellä jossain odotti. Viimeinen tieosuus, noin sata kilometriä, oli vesilammikoiden täplittämää hiekkatietä. Molemmin puolin aukeni sadekauden aikaansaama vihreys, tosin tienvarsipusikoiden takana. Siellä täällä pelloilla näkyi ihmisiä kuokat kädessä, naisilla vauvat liinoilla selkään tuettuina, isommat lapset pienempiä paimentamassa sen mitä hekin työltään ehtivät. Värit! Paitsi että luonto hehkui syvää vihreää, ihmisten ja varsinkin naisten vaatteet räiskyivät kirkkaissa väreissä.

Lopulta, illan jo pimennyttyä saavuimme kylän keskustaan. Pimeässä ei paljoa nähnyt, joten illan ruokailut ja nukkumaanmeno suoritettiin uteliaisuuden vallitessa; aamulla selviäisi, miltä ympärillä näyttää! Nshimat nassuun kanan kera, kurpitsanlehtisalaattia sekä vettä. Kömmimme makuupusseihin valeltuamme itsemme ensin hyönteismyrkyllä, sillä moskiittoverkot taisivat (tarkoituksella?) jäädä hankkimatta. Hups.

Matkalla oli melko normaalia herätä "auringonnousun aikaan", vaikka aurinko tosin oli noussut jo aikoja sitten. Seitsemältä sitä pomppi jo pirteänä jalkeilla, kurkistellen markkinakeskuksen ikkunasta ulos. Ahaa, klinikka näkyy! Hammaspesut suoritettiin polun varressa, eikä vessa ollut päivänvalossa yhtään houkuttelevampi kuin pimeälläkään. Tosin kyykkiminen pelkän reiän yllä treenasi reisiä ;)

Kylän keskus käsitti siis ehkä noin 5 hehtaarin kokoisen alueen, jolla sijaitsivat majapaikkanamme toimiva markkinakeskus, kylän klinikka, koulu sekä kymmenkunta asumusta. Kylän väkiluku on noin pari tuhatta, mutta koska koko kylä leviää kymmenien kilometrien alueelle, emme ehtineet tutustua kuin hyvin pieneen osaan Kundalumwanshyaa. Yksi onnenpotku oli jo edellisessä tekstissä mainitsemani herra Martin, joka vei meidän katsomaan laajoja peltojaan läheisille kukkuloille. Aivan rapakunnossa ei sinne kannata lähteä, sillä hyväkuntoinen sambialainen suorastaan kiitää pitkin vuoren rinnettä, selitti hän samalla täyttä vauhtia tai ei. Kuumassa ja kosteassa ilmastossa hiki taisi nousta pintaan, muistaakseni... :D

Klinikkaankin pääsimme tutustumaan. Sambian maaseudulla klinikoilla ei työskentele lääkäri, vaan hoitaja. Tosin hoitaja on lähes yhtä pätevä kuin lääkäri. Yksinkertainen on kaunista, mutta maaseudulla pitkien välimatkojen päässä yksinkertainen on huomattavasti parempi kuin ei mitään. Klinikat ovat monen pelastus, sillä lähimpään kaupunkiin ja sairaalaan voi olla monen päivän kävelymatka, eikä autoja tai muita moottoriajoneuvoja juurikaan ole. Kundalumwanshyan klinikan hoitajalla oli käytössään moottoripyörä, jolla hän sitten huristeli kaupunkiin ja mahdollisille kotikäynneille, jos pakottava tarve ilmeni.

Kundalumwanshyasta voisi kertoilla pidempäänkin, mutta ehkäpä tässä tuli taas kerraksi pureskeltavaa. Jatkoa seuraa, tästä eteenpäin tiiviimmässä tahdissa. Pysyhän sivustolla!

-Katja aka Mutale

Taivaanrannan takana

”Sambiaan, mitä herranen aika sä sinne meet?!” kuului äitini huudahdus, kun marraskuun lopussa soitin ja kerroin lähteväni tammikuussa käymään toisella puolen maapalloa. Samaa kyselivät myös kaikki muut, toiset vähemmän ja toiset enemmän järkyttyneinä, ”mitä sä siellä teet?” Sinnehän on niin pitkä matka ja malariankin voi saada, ja mitä siellä edes syödään? Rehellinen vastaukseni kaikkiin mahdollisiin kyselyihin ja päivittelyihin oli, etten tiedä. En tiennyt, enkä tiennyt oikein edes puolessa välissä matkaa. Oltuani nyt jo viikon takaisin Suomessa, voin sanoa tietäväni mitä matkalla tein.

Ihmettelin. Ihailin. Hämmennyin. Nauroin. Liikutuin. Turhauduinkin, mutta koko matkan ajan myös nautin. Silloinkin, kun tajusin polttaneeni pohkeeni auringossa lähes toisen asteen palovammoille tai kun viimeisenä iltana unohdin hyttysmyrkyn ja moskiitot pistelivät jalkoja, en voinut kuin hymyillä ja todeta ”well, this is Africa!” Sillä sitä se oli, vihreänä loistava Sambia, Afrikkaa parhaimmillaan. Matkan jälkeen on aina vaikea kuvailla muille, mitä on kokenut. Nyt kun kaikki oli uutta, erilaista ja niin tärkeää, ei riitä sanoja selittämään sitä tunnetta, mikä ihmisen siellä valtaa. Kun pitkän ajomatkan ja sitä myöten pitkän päivän lopussa käännytään kuoppaiselle hiekkatielle, jota on vielä ajettava ”joku sata kilometriä”, sitä vain nyökkäilee ja pyytää kääntämään musiikit kovemmalle. Ajellaan vain, eipä meillä kiirettä ole.

Ensimmäinen kylä, johon hankkeen arviointimatkalla menimme, oli Serenjen alueen Kundalumwanshya. Herra Martinin esitellessä peltojaan pohdin, miten motivoituneita paikalliset ovat. Eroja on tietenkin aina, mutta jokainen maanviljelijä, jonka tapasin, kertoi miten on jo nyt parantanut omaa elämänlaatuaan ja mitä aikoo seuraavaksi tehdä ja miksi. Miten istuttamalla hedelmäpuita hän omalta osaltaan ehkäisee ilmastonmuutosta. Jos jokaisen teollisuusmaan ihmiset kokisivat edes hippusen sitä vastuullisuutta, mitä herra Martinilla on, selättäisimme ilmastonmuutoksen hyvin nopeasti. Kukaan ei haluaisi vastuullisuudessaan enää ruokkia sitä.

Länsimaissa sitä kuitenkin oma napa on se lähin, eikä naapurin napanöyhdän kanssa haluta sen enempää tuttavuutta hieromaan. Sen sijaan sambialaiset olivat aina valmiita, eivät koskemaan napaa, mutta tervehtimään ja kysymään kuulumiset. Ystävällisyys ja yhteinen vastuunkanto kuului kaikille ja kaikkialle. Vaikka olosuhteet eivät maalla, eivätkä kaupungissa, olleet kovin hohdokkaat, ihmiset jaksoivat aina kuitenkin tervehtiä omalla nelivaiheisella kättelytavallaan ja kysäistä edes pikaisesti mitä minulle kuuluu. Jos suomalaisessa nettikahvilassa vierustoveri alkaisi kysellä kuulumisia, hänet taidettaisiin poistaa aika sukkelaan, tai ainakin pyrittäisiin vaientamaan häirikkö. Ei kai kukaan ventovieraan kanssa ala jutella?

Kevään aikana vien teidät, arvon lukijat, matkalle Sambiaan, sen pääkaupunkiin Lusakaan sekä viiteen kylään. Jo mainitun Kundalumwanshyan lisäksi tutustumme Luanshimbaan, Namboon, Chiboboon sekä Kafubu Farm Blockiin Luanshyan laitamilla. Matkan päätteeksi kutsun jokaisen etsimään omaa afrikkalaisuuttaan kevään Vihreä kylä-klubille, mutta siitä lisää myöhemmin!

Katja aka Mutale

Viimeisiä ajatuksia Sambiasta

Maha täynnä suomalaisia herkkuja, kotosohvalta, nopean netin ja oman läppärin ääreltä on epätodellista muistella kaikkea kokemaani.

Kolme viimeistä viikkoa Kundalumwanshyan kylässä ei projektin kannalta ollut kovinkaan onnistunut, mutta aika siella antoi minulle paljon. Muutaman päivän matkustamisen jälkeen vihdoin saavuin kauniin kukkulaiseen ja vehreään kylään. Tunnelma oli alusta asti lämmin ja tiesin viihtyväni, vaikkei yhteyksiä ulkomaailmaan ollut, ellei kiivennyt vuorenhuipulle puhelinkuuluvuuksia etsimään.

Tällä kertaa en asunut maanviljelijöiden perheissä vaan lähellä koulua seka klinikkaa, 24-vuotiaan opettajan kanssa. Pääsin siis tutustumaan GLM:n rakennuttaman koulun toimintaan erittäin läheltä. Koska meitä oli vain kaksi, opin viimeisten viikkojen aikana tekemään aivan kaikki kotityöt, mitä kuvitella saattaa. Myös jokapäiväinen ruuan ”metsästys” tuli todelliseksi. Nyt ei ollut kaupunkia lähellä, mistä pääsi ostamaan leipää aamupalaksi, lehmiä ei myöskään kylässä ollut, joten tuore maitokin jäi edelliseen kylään.

Kundalumwanshyassa tilanne oli muutenkin erilainen kuin aikaisemmissa projektikylissä. Opetettavanani oli kuusi pienempää ryhmää Kundalumwanshyasta sekä kolme ryhmää viereisestä, Luanshimban kylästä. Joten kolme viikkoa oli aivan liian lyhyt aika totuettaa aiempaa ohjelmaa. Tälläkertaa ryhmät muodostuivat sekä miehistä että naisista, kun Kafubu blockissa sekä Chinci Wa Babilissa ryhmät koostuivat naisista ja tapaamisissa kävivät ohessa myös heidän miehiään.

Valitettavasti myös jo alle viikon oleskeluni jälkeen ja vasta yhden ryhmän tavattuani sairastuin. En heikohkon kuntoni takia päässyt matkustamaan ryhmien luokse. Ajankohta oli muutenkin kovin huono vierailulleni: monet maanviljelijät olivat myyneet viimevuoden maissisadoistaan ison osan valtiolle ja nyt valtiolla oli vaikeuksia maksaa. Ihmiset joutuivat matkustamaan kaupunkeihin, pankkien ulkopuolille vaatimaan rahojaan. Jotkut pysyttelivät siellä jopa viikkoja. Ilman rahaa, eivät pienviljelijät voineet ostaa tarvittavia asioita tämän vuoden viljelyksiä varten. Rankkasateet ohjailivat myös ihmisten elämää; hetket joina ei satanut, viljelijät olivat todella kiireisiä maillaan istuttaessaan maissia, maapähkinöitä sekä papuja. Rankkasateiden aikana ei ulkona voinut liikkua, joten aikaa koulutustapaamisille ei ollut.

Sairastelustani sekä viljelijöiden esteistä huolimatta onnistuin tapaamaan joka ryhmästä muutamia jäseniä ja opettamaan heille kirjanpitoa. Vierailin myös Vihreä kylä -hankkeen farmarikavereiden tiloilla ja sain kattavan esittelyn peltometsäviljelystä. Tutustuin mehiläisten kasvatukseen ja pääsin lähemmäs Sambian maaseudun sosiaalista elämää.

Näin viljelijät työssään kiireisimpänä aikana ja koin heidän monet ongelmansa tieverkoston sekä puhelinyhteyksien puuttumisesta, sään vaikutuksista sekä Sambian valtion katteettomista lupauksista, mitkä oli pilata pienviljelijöiden seuraavan vuoden toimeentulon. Onneksi juuri ennen lähtöäni, kaupungeissa pitkään olleet viljelijät alkoivat saada rahojaan.

Reissu kokonaisuudessaan oli erittäin onnistunut, enkä kadu hetkeäkään päätöstäni lähteä Sambiaan. Ei voi kuin ihailla Green Living Movementin jäsenten antaumustaan työlleen. Enkä lakkaa ihmettelemästä miten niin pienellä porukalla ja niinkin vaikeissa olosuhteissa he saavat niin paljon hyvää aikaan. Olen onnellinen, että Vihreä kylä -hanke sai kolmen vuoden jatkorahoituksen ja toivon pystyväni jatkossa olemaan osa hanketta.

-Sini

Tervehdys auringosta!

Kasvimailta on tomaatit ja sipulit korjattu, pellot on kaannetty ja parhaillaan viljelijat kiiruhtavat istuttaessaan maissejaan juuri ennen runsaidensateiden saapumista. Ensimmaiset sateet herattivat koko maan eloon. Jo yhden yon jalkeen poly oli laskeutunet, ilma taynna hyonteisia ja puskat pullollaan lintuja. Oisin sataa, aamut ovat ihanan raikkaita ja paivin lampotila pysyttelee kolmessakymmenessa.

Kuukausi Chinci-Wa-Babilissa meni nopeasti. Ryhma oli Kafubu blockiin verrattuna pienempi ja organisoidumpi. Tunnit olivat helpompia valmistella jo saadun kokemuksen takia ja itsella oli varmempi olo. Silti joka kerta tuli valmistella erikseen, silla koskaan ei tiennyt, milla tahdilla asiat kaytiin lapi. Valilla saatiin kehittavia keskusteluja aikaan jatoisinaan ryhmatyot ja esitykset veivat koko paivan.

Chinci wa babili oli erittain rauhallinen ja lammin paikka. Asukkaat pitivat minusta ekstra hyvaa huolta. Joka aamu saatiin tuoretta maitoa, lounaaksi kerattiin milloin mitakin lehtia lahiymparistosta ja pihamaalta pyydystettiin kana illalliseksi. Enemman lahiruokaa ei ainakaan voi enaa saada. :)

Huomenna matkaan viimeiseen kylaani talla reissulla, Kundalumwanshyaan. Paikka on pienin ja syvalla pusikossa. Puhelinkuuluvuuksia ei ole ja lahimpaan kaupinkiin on noin 150km. Sanovatkin, etta Kundalumwanshya opettaa. :)

Sini

Markkinointia uudella tavalla

Turun ammattikorkeakoulun opiskelija Sini Ilmonen viettää syksyn Sambiassa Vihreä kylä -hankkeen yhteistyökylissä pitämässä paikallisille viljelijöille tuotteiden myyntiin ja markkinointiin liittyviä koulutuksia ja työpajoja. Internetin äärelle pääsee kylistä harvoin. Alla kuitenkin joitain Sinin ajatuksia ensimmäisten kuukausien jälkeen, sambialaisittain ilman ääkkösiä:

Terveiset polttavan auringon alta. Enaa ei Kafubu riverkaan laske sysimustien oiden lampotilaa Kafubu blockin maaseudulla. Hyvilla mielin tiistaiaamuna perinteisen over night juhlan jalkeen hyvastelin ensimmaisen ryhmani, Twasuhan naiset. Jo kuukaudessa pienessa alle 2000 asukkaan kylassa ehtii kasaamaan itselleen arjen ja rakentamaan ystavapiiria.

Isantaperheeni piti minusta erittain hyvaa huolta ja parhaansa mukaan ovat kasvattaneet vyotaroni ymparysmittaa. Taalla naisen kuuluu olla lihava ja isantaperheeni isoaiti onkin ollut mielissaan, kun naapurit huomauttelevat "oo Sini you are getting fat" :) Perinteinen maissijauhosta valmistettu Nshima kaksi tai kolme kertaa paivassa seka vastalypsetty maito ovat tehneet tehtavansa. :)

Oppitunnit Twashukan kanssa sujuivat suuremmitta mutkitta. Joka kerrasta oppi valtavasti, eika koskaan tarkkaan tiennyt mita tuleman piti. Yhdella kerralla tarvittavat henkilot, kuten kirjanpitaja puuttuivat. Toisella kerralla koko luokkahuone oli niin taynna, etta osa joutui istumaan ulkona ja kurkkimaan ikkunoista, kun eraalle toiselle tunnille taas ilmestyi alle kymmennen henkiloa. Joskus luokkahuone oli varattuna ja tunnit pidettiin ulkona, joten suunniteltua oppimateriaalia ei seinien puuttumisen takia voinut kayttaa.

Soveltamaan ja improvisoimaan joutui joka kerta. Tallaista kokemusta tai paaomaa ei koulussa tunneilla istuessa saa. Tama projekti tuo tarkeimmat kaupanalan perusasiat kaytantoon. Olen saanut soveltaa kaikkea oppimaani ja kayttanyt tietotaitouttani johonkin hyvaan.

Vahan itsevarmempana ja jo tehdyista virheista oppineena, innolla odotan aloittavani Business Venture -tunnit seuraavassa kylassa, Chinci-Wa-Babilissa.

Sini

Ajatuksia uudelta koordinaattorilta

Hyppäsin Vihreä kylä –hankkeen koordinaattorin saappaisiin toukokuussa ensimmäisen hankekauden jo lähestyessä loppuaan. Edeltäjäni työpanos sekä GLM Sambian pitkä kokemus helpottavat työtäni, sillä koulutukset ja muu arkinen aherrus viidessä yhteistyökylässämme Sambiassa etenevät jo totutusti. Myös aihepiirit, kuten mehiläistenhoito sekä luonnonmukainen pienviljely, ovat tulleet tutuiksi toimiessani kansalaisjärjestövetoisissa hankkeissa Ghanassa ja Madagaskarilla. Sekä sademetsän kukkeaa hunajaa että äkäisten työläisten pistoja on tullut siis jo maistettua muualla Afrikassa.

Siviilissä työskentelen sukuni luomutilalla Pirkanmaalla, joten voinen sanoa kestävien maaseutuelinkeinojen kehittämisen sekä ympäristönhoidon olevan lähellä sydäntäni.

Odotan jo ilolla ensikohtaamistani Sambian tiimimme ja kyläläisten kanssa. Aluevalloitus on minulle uusi kuten myös mahtavat työtoverit niin täällä Suomessa kuin paikan päällä Sambiassa. Tavoitteena on saada jatkaa hankkeen hyvien kokemusten pohjalta kolme vuotta lisää laajentaen toimia uusiin sambialaiskyliin. Uusia aktiivisia osallistujia toivon kovasti näkeväni myös Suomen Turussa antamassa pikkusormensa kehitysyhteistyön kiehtoviin kiemuroihin.

Kokemuksesta voin sanoa pienten järjestöjen toteuttamien ruohonjuuritason hankkeiden olevan mitä tehokkain ja toimivin keino koskettaa vaikka sitten afrikkalaisen pienviljelijän arkea. Omasta panoksestaan voi saada aivan uusia kokemuksia sekä mahdollisuuksia vaikuttaa myös tulevaisuudessa.

Noora Mantere, projektikoordinaattori

Kokemuksia kylästä

Saavuin Chiboboon illalla pimeyden jo laskeuduttua, ja vastaanotto oli niin lämmin että kyyneleet tulvahtivat silmiini! Naapureiden nuotioiden vilkkuessa pimeydessä istuimme oman nuotiomme äärellä tutustumassa toisiimme ja irroittelemassa maissinjyviä maissitähkistä. Myöhemmin nukkumaan mennessä kylä tuntui jo kodilta! Aamun valjetessa oli jännittävää nousta katsomaan kylää valoisalla, ja näky oli lumoava.

Päivät kuluivat maissi- ja perunapellolla eri viljelijöiden kanssa satoa keräten, ja ihmettelen vieläkin, miten naiset voivat kantaa kymmeniä kiloja painavia perunasäkkejä päänsä päällä leveästi hymyillen! Fyysisesti raskasta työtä tehdään kovasti koko perheen ja suvun voimin. Lapset kantoliinaan ja kohti peltoa!

Oleskeluni aikana GLM järjesti Nambossa viljelijöille koulutusta mm. mehiläistenhoidosta ja Kundalumwanshyassa juhlittiin GLM ja kylien 10 vuotista yhteistyötä, jolloin suomalaistyttö joutui / pääsi tanssimaan itse kyläpäällikönkin kanssa!

Kuvaaminen oli helppoa, sillä toisin kuin suomalaiset, sambialaiset eivät arastele kameraa! Ihmisten ennakkoluulottomuus ja avoimuus auttoivat minua eteenpäin, ja opin samalla viljelijöiltä paljon!

Juuri Suomeen palanneena ja filmejä kehitysestä odotellessa,
Terhi,
jonka sänkyyn kana muni