”Sambiaan, mitä herranen aika sä sinne meet?!” kuului äitini huudahdus, kun marraskuun lopussa soitin ja kerroin lähteväni tammikuussa käymään toisella puolen maapalloa. Samaa kyselivät myös kaikki muut, toiset vähemmän ja toiset enemmän järkyttyneinä, ”mitä sä siellä teet?” Sinnehän on niin pitkä matka ja malariankin voi saada, ja mitä siellä edes syödään? Rehellinen vastaukseni kaikkiin mahdollisiin kyselyihin ja päivittelyihin oli, etten tiedä. En tiennyt, enkä tiennyt oikein edes puolessa välissä matkaa. Oltuani nyt jo viikon takaisin Suomessa, voin sanoa tietäväni mitä matkalla tein.
Ihmettelin. Ihailin. Hämmennyin. Nauroin. Liikutuin. Turhauduinkin, mutta koko matkan ajan myös nautin. Silloinkin, kun tajusin polttaneeni pohkeeni auringossa lähes toisen asteen palovammoille tai kun viimeisenä iltana unohdin hyttysmyrkyn ja moskiitot pistelivät jalkoja, en voinut kuin hymyillä ja todeta ”well, this is Africa!” Sillä sitä se oli, vihreänä loistava Sambia, Afrikkaa parhaimmillaan. Matkan jälkeen on aina vaikea kuvailla muille, mitä on kokenut. Nyt kun kaikki oli uutta, erilaista ja niin tärkeää, ei riitä sanoja selittämään sitä tunnetta, mikä ihmisen siellä valtaa. Kun pitkän ajomatkan ja sitä myöten pitkän päivän lopussa käännytään kuoppaiselle hiekkatielle, jota on vielä ajettava ”joku sata kilometriä”, sitä vain nyökkäilee ja pyytää kääntämään musiikit kovemmalle. Ajellaan vain, eipä meillä kiirettä ole.
Ensimmäinen kylä, johon hankkeen arviointimatkalla menimme, oli Serenjen alueen Kundalumwanshya. Herra Martinin esitellessä peltojaan pohdin, miten motivoituneita paikalliset ovat. Eroja on tietenkin aina, mutta jokainen maanviljelijä, jonka tapasin, kertoi miten on jo nyt parantanut omaa elämänlaatuaan ja mitä aikoo seuraavaksi tehdä ja miksi. Miten istuttamalla hedelmäpuita hän omalta osaltaan ehkäisee ilmastonmuutosta. Jos jokaisen teollisuusmaan ihmiset kokisivat edes hippusen sitä vastuullisuutta, mitä herra Martinilla on, selättäisimme ilmastonmuutoksen hyvin nopeasti. Kukaan ei haluaisi vastuullisuudessaan enää ruokkia sitä.
Länsimaissa sitä kuitenkin oma napa on se lähin, eikä naapurin napanöyhdän kanssa haluta sen enempää tuttavuutta hieromaan. Sen sijaan sambialaiset olivat aina valmiita, eivät koskemaan napaa, mutta tervehtimään ja kysymään kuulumiset. Ystävällisyys ja yhteinen vastuunkanto kuului kaikille ja kaikkialle. Vaikka olosuhteet eivät maalla, eivätkä kaupungissa, olleet kovin hohdokkaat, ihmiset jaksoivat aina kuitenkin tervehtiä omalla nelivaiheisella kättelytavallaan ja kysäistä edes pikaisesti mitä minulle kuuluu. Jos suomalaisessa nettikahvilassa vierustoveri alkaisi kysellä kuulumisia, hänet taidettaisiin poistaa aika sukkelaan, tai ainakin pyrittäisiin vaientamaan häirikkö. Ei kai kukaan ventovieraan kanssa ala jutella?
Kevään aikana vien teidät, arvon lukijat, matkalle Sambiaan, sen pääkaupunkiin Lusakaan sekä viiteen kylään. Jo mainitun Kundalumwanshyan lisäksi tutustumme Luanshimbaan, Namboon, Chiboboon sekä Kafubu Farm Blockiin Luanshyan laitamilla. Matkan päätteeksi kutsun jokaisen etsimään omaa afrikkalaisuuttaan kevään Vihreä kylä-klubille, mutta siitä lisää myöhemmin!
Katja aka Mutale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti